Kuusen tuoksu täyttää,
tuvan hiljaisen.
Joulun aikaa rauhaisaa,
istun, aattelen.
Hiljaa kynttilä lepattaa,
katson, kuuntelen.
Rauhallista, turvaisaa,
aikaa rakkauden.
Istun, muistan joulun,
oman lapsuuden.
Lahjat, laulut joulun,
onnen, autuuden.
Lapsen onnen rajaa,
ei kuvitella voi.
Ehkei sitä olekaan,
sen Luoja heille soi.
Nautin joka hetkestä,
en muuta haluakaan.
Kiitän Luojaa nöyrimmin,
kun näin vain olla saan.
(Jouluruno, en muista mistä tämä on, mutta kalenterin välistä se monisteena löytyi.)
Miehen tädin hautajaiset. Istumista, kuuntelemista, laulamista, muistelemista. Kynttilän lepatusta, surua, ikävää, onnellisia muistoja, rukousta, hiljaisia huokaisuja.
Itse sain tavata tädin vain pari kertaa. Kerran yksi tuttu pappi puhui siitä, kuinka hautajaisissa häntäkin itkettää välillä, vaikka ei vainajaa tuntenutkaan. Mutta hän selitti, että joskus hautajaiset silti nostavat tunteita pintaan. Joskus tulee mieleen omat edesmenneet läheiset ja käy läpi omaa ikäväänsä. Ja ehkä sitä kuitenkin voi aistia lämmön perheen/suvun kautta ja heidän kertomisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti