Aika on jälleen kirjoittaa...

... vaikka sormet syyhyää, että pääsisi neulomaan miehen paitaa. Vihdoinkin se ohje tuli. Yksi asia ainakin nyt onnistui. 

Mutta nyt en halua kirjoittaa paidasta, siitä sitten kun se on valmis. Nyt haluan kirjoittaa kirkosta, seurakunnasta. On aika seurakuntavaalien, ennakkoäänestys on parhaillaan menossa ja lopullinen vaalipäivä on isänpäivänä 9.11. 

Kirkko, seurakunta. Siitä ollaan niin montaa mieltä ja monia mielikuvia tulee noista sanoista. Samoin Jumala, Jeesus, usko tuo mielikuvia moneen suuntaan. Nyt ajattelin, että aion jotain näistä asioista kirjoittaa. Yleensä nämä asiat on mun elämässä olemassa, ihan kaikessa mukana, eikä mulla oo siitä tarvetta tehdä numeroa. Enkä halua nytkään enkä tästä eteenpäin, mutta haluan jotain sanoa. 

Kirkko ja seurakunta ovat työnantajiani, kirkkoherra on lähiesimieheni. Seurakuntalaisia varten tätä työtä tehdään. Ainakin minä ajattelen niin. Erityisesti kouluikäiset lapset ja nuoret ovat niitä seurakuntalaisia, joille teen työtä. Jumalanpalvelus on itselleni pyhä hetki, jolloin voin vain olla ja ottaa vastaan. Olen onnellinen siitä, että olen löytänyt paikan kirkon penkistä. Nautin kirkossa istumisesta, virsistä, rukouksista, joskus saarnoistakin (usein ajatus harhailee ihan muualle...), ehtoollisesta. Olen onnekseni saanut kasvaa sellaiseen seurakuntaelämään, jossa jokaisella on paikka ja kirkkoon saa tulla kaikki. Olen kasvanut elämään, jossa jumalanpalveluksen kaava ei ole jäykkä ja tiukka, vaan tuo turvallisuutta, kun tietää mitä tapahtuu. Lenkkivaatteissa tai pyhävaatteissa, miten vaan. Sukkasillaan tai kengät jalassa. Ehtoolliselle saa mennä kaikki sellaisina kuin ovat ja niin usein kuin haluavat. (Tietysti pitää osata käyttäytyä: rippikoululainen, joka tirskuu hiljaisen muistohetken aikana, on typerä. Mutta vain ehkä omaa epävarmuuttaan ja sitä että pitää olla jotain muuta kuin on. Jonkun pitäisi hänelle kertoa, että joskus voi olla vain ihan hiljaa, tekemättä itsestään tai toisista numeroa. Myös kirkkoon tuleminen humalassa ei ole hyvä asia... ) Jumalanpalvelus ei ole vakava asia. Se on pyhä, mutta siellä saa hymyillä, iloita, kokea olevansa rakastettu. Siellä saa myös surra tai olla hiljaa tai vakavana muuten vaan. Mutta kenenkään ei tulisi pelätä kirkkoon menemistä tai että osaako siellä olla oikein tai toimiiko oikein. Ja jos on epävarma, niin aina kannattaa toimia rauhassa ja katsoa muista mallia. 

Itselleni on vaikeaa ajatella elämää ilman kirkkoa, seurakuntaa ja uskoa. Kirkko ei ole pelkästään työpaikka minulle, se on jotain paljon enemmän. En voisi kuvitella elämää ilman Jumalaa, ilman uskoa, ilman luottamusta, ilman toivoa, ilman rakkautta, ilman jälleennäkemisen toivoa. Nautin työstäni, vaikka kaikissa töissä on heikot hetkensä. Seurakunnan työntekijä ei silti ole mitenkään pyhempi kuin toiset ihmiset. Jumalan edessä olemme kaikki samanarvoisia. Kaikille ihmisille on annettu sama yhteys Jumalan luo. 

On paljon asioita, joita en seurakunnissa hyväksy, en toiminnassa, en periaatteissa, en taloudenhoidossa, en työyhteisöissä. Olen surullinen niistä, jotka eroavat kirkosta vain siksi, että lukevat yhden lauseen ministerin puheista iltapäivälehdistä. Tai laskevat, että voivat antaa rahansa parempaan tarkoitukseen, eli itselleen. Olen surullinen uutisista, joissa uskonnon varjolla tehdään toiselle ihmiselle pahaa. Monet asiat ovat huonosti kirkossa. Mutta! Mikään ei muutu, jos seurakuntalaiset eivät käy äänestämässä ja vaikuttamassa. 

Monet asiat kirkossa on myös hyvin, meillä on toimivaa työtä, joka huomaa ihmisen itsensä. Vapaa-ajan kalenterissani lukee Lucina Hagmanin ajatus: "Rakkaus työskentelee hätäilemättä, hiljaa, ilman melua." Niin kirkossa tehdään. Annetaan aikaa, rakkaus tekee hiljaa työtään päiväkerhoissa, perhekerhoissa, diakoniatyössä, musiikkityössä, jumalanpalveluksissa, ihmisten välisissä keskusteluissa, häissä, ristiäisissä, hautajaisissa, kohtaamisissa. 

Vain äänestämällä ja osallistumalla muutenkin kirkon toimintaan ja ottamalla oikeasti selvää kirkon toiminnasta, voit vaikuttaa ja voit sanoa asioita kirkon toiminnasta. Et lehtikirjoitusten ja median perusteella. Pahojen asioiden on tietenkin tultava julki, mutta se ei ole asian ainoa puoli. On niin surullista kun hyvä jää pahan jalkoihin. Kirkko on siis seurakuntalaistensa näköinen ja yleensä niiden aktiivisten seurakuntalaistensa näköinen. 

Usko jo vihdoin hyvän tekemiseen ja mene mukaan!