Tarinoita.

Koska eilen illalla myöhään selvisi, että ukulelekonsertti ei olekaan täällä Trollhättanissa tuossa korttelin päässä, vaaaan Vänersborgissa, tunnin bussimatkan ja kävelyn päässä, niin nyt istun kotona sohvalla ja kirjoittelen. 

Aamu alkoi kuin alkoikin lenkillä, tänään vähän seikkailin uusilla reiteillä ja samalla matkalla päätin kirjoitella tarinoista. Ihmisten tarinoista. 

Matkapäivät minne tahansa, mutta kuitenkin sellaiset päivän tai yli kestävät, herättävät mussa aina uteliaisuutta kanssaihmisiä kohtaan. Kovin harvoin vieraiden matkakumppanien kanssa tulee juteltua mitään syvällisempiä, saati edes vaihdettua pari sanaa. Oon itekseni matkustaessa lähinnä se tyyppi, joka hautautuu omiin maailmoihinsa: mp3 korville, kirjaa lukemaan tai puhelinta selaamaan tai nukkumaan. Yleensä oon jopa valmistautunut matkaan sillä mielellä, että nyt saan olla ihan omissa maailmoissani enkä haluakaan jutella. Jotkut ihmiset on sitten sitä lajia, jotka juttelevat kaikki maailman asiat kaikille kanssamatkustajille ja löytävät yhteisiä tuttuja mistä tahansa maailmankolkista. 

Mutta se uteliaisuus ja tarinat. Vaikka olenkin omissa maailmoissani, joskus aina leikittelen mielessäni keksimällä tarinoita ihmisten elämistä. Ovatko he menossa vai tulossa? Ovatko he yksinäisiä, odottaako heitä joku määränpäässä vai jäikö joku odottamaan toiseen päähän? Millä mielellä he matkustavat? Ovatko he lomalla vai töissä vai jotain siltä väliltä? Mitä hänelle kuuluu? 

Maanantai-iltana laivan pubissa istui pitkätukkainen mies yksinään. Mitenköhän häntä kuvailisin..? Minun stereotypioissani hän näytti aikuiselta mieheltä, vähän sellaiselta hevarityypiltä, pukeutunut tummaan t-paitaan ja farkkuihin. Aikuinen mies, koska iästä en osaa koskaan sanoa mitään sen enempää. Selkeästi aikuinen mies mielestäni. Teini-iän ja nuoren miehen olemus oli jo jäänyt taaksepäin. Hartiat olivat jo vähän painuneet kumaraan, nojaili pöytään oluen äärellä. Selkeästi oli ihan yhdellä vaan ennen nukkumaanmenoa, ei humaltumassa tai bailaamassa. Mietin myös hänen kohdallaan oliko hän tulossa vai menossa? Kaipasiko häntä joku jossakin? Millä mielellä hän matkusti? Ja huom. tässä tarinassa suurempi osa on sillä, mitä minä ajattelin. Voi olla, että olin kaikissa mielikuvissani aivan väärässä!! Mistä minä tiedän mitään tämän miehen oikeasta elämästä, enhän ole edes jutellut hänen kanssaan sanaakaan. 

Trubaduuri soitteli pubissa trubaduurille tyypilliseen tapaan toisten lauluja elämästä. Trubaduurinkin tarina voisi olla mielenkiintoinen. Sitten oli se kolmen aikuisen naisen porukka, vähän eri-ikäisiä, ja myöhemmin selvisi, että kaksi naisista olivat äiti ja tytär. Kolmannen naisen suhde näihin naisiin jäi epäselväksi. Hetken päästä heidän seuraansa liittyi mies ja nainen. Miehen nimi oli Joona. Ja erityisesti Joonan saapuminen pubiin oli yllätys, ja miellyttävä sellainen sille äidiksi paljastuneelle naiselle. Kuulin tyttären toivottavan myöhäistä synttärionnea äidilleen ja kuvaavan videota, kun Joona ja ehkä hänen puolisonsa saapuivat paikalle. Trubaduuri lopetti soittonsa ja piti kahvitauon, tuli juttelemaan synttäreitä viettävälle porukalle ja ilmeisesti tunsi heidät hyvinkin. Ainakin osan heistä. Mutta miten, sitä ei tämä tarina kerro, vaihtoehtoja on kovin monia! Eikä tämä tarina kerro mitään heidän oikeasta elämästään.

Mikä oli näiden tarinoiden opetus? Ne eivät kertoneet oikeastaan mitään heidän elämistään, lähinnä minun ajatuksista, stereotypioista ja ennakkoluuloista. Kuitenkin jokaisen tarina on erilainen ja omanlaisensa. Jokaisen tarinaa me katsomme vähän  eri näkökulmista. Jokaisen tarina tulisi kuunnella ensin, ennen kuin keksii omia päätelmiään. Jokaisen olisi hyvä asettua toisen asemaan hetkeksi aikaa. Kuultuaan ensin sen tarinan asianomaiselta itseltään. 

Meille ihmisille on usein toitotettu että pitää puhua rehellisesti ja suoraan ja jos ei tiedä, niin aina voi kysyä. Ja sanotaan, että ei ole pakko vastata, mä vaan kysyin. Ja aina pitää olla rohkea sanomaan oma mielipiteensä. Mutta aina ei ole niin!! Kaikessa puhumisessa ei aina voi turvautua siihen, että mä vaan kysyin, ei siitä tarvi pahastua ja ei ole pakko vastata. Joskus on myös viisautta vaieta. Viisautta odottaa sopivaa tilaisuutta, eikä heti sanoa, mitä sylki suuhun tuo. Minä ainakin olen kyllästynyt kaiken maailman töksäyttelijöihin. Joskus jopa toivoisin osaavani töksäyttää yhtä lailla takaisin. 

Mitä minä toivoisin? Että voisimme kuulla ja nähdä toisemme oikeasti. Emmekä vain omien lasiemme läpi. Että voisi luottaa toisiin niin, että haluaa jakaa asioita elämästään. Ja silloinkin kun ei halua jakaa, niin voisi luottaa siihen, että ei ole pakko. Ja että kuinka tärkeää olisi, että jokaisella on joku kenelle jakaa! Jos joku ei halua kertoa asioitaan minulle, niin ei ole pakko, mutta toivon vain, että jokaisella on joku kuitenkin, ettei jää asioidensa kanssa yksin! 

Elämä on ihmeellistä ja ihmisillä on ihmeellisiä tarinoita. Koskaan ei tiedä toisen tarinaa täysin. Valtatiellä klo 6.30 autonkotteroissaan kulkee monia tuhansia ihmisiä, jokaisella omat murheensa ja ilonsa, oma tarinansa. Jokainen yhtä lailla arvokas ja kaunis, ihmeellinen! 

P.S. Hyviä hömppätarinaelokuvia ovat mm. Ystävänpäivä, New Year´s Eve, Rakkautta vain ja varmasti monia muita :) Kivaa viikonloppua! 

P.S. Olipas pitkä postaus :) Kiva kun luit!