Aika on jälleen kirjoittaa...

... vaikka sormet syyhyää, että pääsisi neulomaan miehen paitaa. Vihdoinkin se ohje tuli. Yksi asia ainakin nyt onnistui. 

Mutta nyt en halua kirjoittaa paidasta, siitä sitten kun se on valmis. Nyt haluan kirjoittaa kirkosta, seurakunnasta. On aika seurakuntavaalien, ennakkoäänestys on parhaillaan menossa ja lopullinen vaalipäivä on isänpäivänä 9.11. 

Kirkko, seurakunta. Siitä ollaan niin montaa mieltä ja monia mielikuvia tulee noista sanoista. Samoin Jumala, Jeesus, usko tuo mielikuvia moneen suuntaan. Nyt ajattelin, että aion jotain näistä asioista kirjoittaa. Yleensä nämä asiat on mun elämässä olemassa, ihan kaikessa mukana, eikä mulla oo siitä tarvetta tehdä numeroa. Enkä halua nytkään enkä tästä eteenpäin, mutta haluan jotain sanoa. 

Kirkko ja seurakunta ovat työnantajiani, kirkkoherra on lähiesimieheni. Seurakuntalaisia varten tätä työtä tehdään. Ainakin minä ajattelen niin. Erityisesti kouluikäiset lapset ja nuoret ovat niitä seurakuntalaisia, joille teen työtä. Jumalanpalvelus on itselleni pyhä hetki, jolloin voin vain olla ja ottaa vastaan. Olen onnellinen siitä, että olen löytänyt paikan kirkon penkistä. Nautin kirkossa istumisesta, virsistä, rukouksista, joskus saarnoistakin (usein ajatus harhailee ihan muualle...), ehtoollisesta. Olen onnekseni saanut kasvaa sellaiseen seurakuntaelämään, jossa jokaisella on paikka ja kirkkoon saa tulla kaikki. Olen kasvanut elämään, jossa jumalanpalveluksen kaava ei ole jäykkä ja tiukka, vaan tuo turvallisuutta, kun tietää mitä tapahtuu. Lenkkivaatteissa tai pyhävaatteissa, miten vaan. Sukkasillaan tai kengät jalassa. Ehtoolliselle saa mennä kaikki sellaisina kuin ovat ja niin usein kuin haluavat. (Tietysti pitää osata käyttäytyä: rippikoululainen, joka tirskuu hiljaisen muistohetken aikana, on typerä. Mutta vain ehkä omaa epävarmuuttaan ja sitä että pitää olla jotain muuta kuin on. Jonkun pitäisi hänelle kertoa, että joskus voi olla vain ihan hiljaa, tekemättä itsestään tai toisista numeroa. Myös kirkkoon tuleminen humalassa ei ole hyvä asia... ) Jumalanpalvelus ei ole vakava asia. Se on pyhä, mutta siellä saa hymyillä, iloita, kokea olevansa rakastettu. Siellä saa myös surra tai olla hiljaa tai vakavana muuten vaan. Mutta kenenkään ei tulisi pelätä kirkkoon menemistä tai että osaako siellä olla oikein tai toimiiko oikein. Ja jos on epävarma, niin aina kannattaa toimia rauhassa ja katsoa muista mallia. 

Itselleni on vaikeaa ajatella elämää ilman kirkkoa, seurakuntaa ja uskoa. Kirkko ei ole pelkästään työpaikka minulle, se on jotain paljon enemmän. En voisi kuvitella elämää ilman Jumalaa, ilman uskoa, ilman luottamusta, ilman toivoa, ilman rakkautta, ilman jälleennäkemisen toivoa. Nautin työstäni, vaikka kaikissa töissä on heikot hetkensä. Seurakunnan työntekijä ei silti ole mitenkään pyhempi kuin toiset ihmiset. Jumalan edessä olemme kaikki samanarvoisia. Kaikille ihmisille on annettu sama yhteys Jumalan luo. 

On paljon asioita, joita en seurakunnissa hyväksy, en toiminnassa, en periaatteissa, en taloudenhoidossa, en työyhteisöissä. Olen surullinen niistä, jotka eroavat kirkosta vain siksi, että lukevat yhden lauseen ministerin puheista iltapäivälehdistä. Tai laskevat, että voivat antaa rahansa parempaan tarkoitukseen, eli itselleen. Olen surullinen uutisista, joissa uskonnon varjolla tehdään toiselle ihmiselle pahaa. Monet asiat ovat huonosti kirkossa. Mutta! Mikään ei muutu, jos seurakuntalaiset eivät käy äänestämässä ja vaikuttamassa. 

Monet asiat kirkossa on myös hyvin, meillä on toimivaa työtä, joka huomaa ihmisen itsensä. Vapaa-ajan kalenterissani lukee Lucina Hagmanin ajatus: "Rakkaus työskentelee hätäilemättä, hiljaa, ilman melua." Niin kirkossa tehdään. Annetaan aikaa, rakkaus tekee hiljaa työtään päiväkerhoissa, perhekerhoissa, diakoniatyössä, musiikkityössä, jumalanpalveluksissa, ihmisten välisissä keskusteluissa, häissä, ristiäisissä, hautajaisissa, kohtaamisissa. 

Vain äänestämällä ja osallistumalla muutenkin kirkon toimintaan ja ottamalla oikeasti selvää kirkon toiminnasta, voit vaikuttaa ja voit sanoa asioita kirkon toiminnasta. Et lehtikirjoitusten ja median perusteella. Pahojen asioiden on tietenkin tultava julki, mutta se ei ole asian ainoa puoli. On niin surullista kun hyvä jää pahan jalkoihin. Kirkko on siis seurakuntalaistensa näköinen ja yleensä niiden aktiivisten seurakuntalaistensa näköinen. 

Usko jo vihdoin hyvän tekemiseen ja mene mukaan! 

Tarinoita.

Koska eilen illalla myöhään selvisi, että ukulelekonsertti ei olekaan täällä Trollhättanissa tuossa korttelin päässä, vaaaan Vänersborgissa, tunnin bussimatkan ja kävelyn päässä, niin nyt istun kotona sohvalla ja kirjoittelen. 

Aamu alkoi kuin alkoikin lenkillä, tänään vähän seikkailin uusilla reiteillä ja samalla matkalla päätin kirjoitella tarinoista. Ihmisten tarinoista. 

Matkapäivät minne tahansa, mutta kuitenkin sellaiset päivän tai yli kestävät, herättävät mussa aina uteliaisuutta kanssaihmisiä kohtaan. Kovin harvoin vieraiden matkakumppanien kanssa tulee juteltua mitään syvällisempiä, saati edes vaihdettua pari sanaa. Oon itekseni matkustaessa lähinnä se tyyppi, joka hautautuu omiin maailmoihinsa: mp3 korville, kirjaa lukemaan tai puhelinta selaamaan tai nukkumaan. Yleensä oon jopa valmistautunut matkaan sillä mielellä, että nyt saan olla ihan omissa maailmoissani enkä haluakaan jutella. Jotkut ihmiset on sitten sitä lajia, jotka juttelevat kaikki maailman asiat kaikille kanssamatkustajille ja löytävät yhteisiä tuttuja mistä tahansa maailmankolkista. 

Mutta se uteliaisuus ja tarinat. Vaikka olenkin omissa maailmoissani, joskus aina leikittelen mielessäni keksimällä tarinoita ihmisten elämistä. Ovatko he menossa vai tulossa? Ovatko he yksinäisiä, odottaako heitä joku määränpäässä vai jäikö joku odottamaan toiseen päähän? Millä mielellä he matkustavat? Ovatko he lomalla vai töissä vai jotain siltä väliltä? Mitä hänelle kuuluu? 

Maanantai-iltana laivan pubissa istui pitkätukkainen mies yksinään. Mitenköhän häntä kuvailisin..? Minun stereotypioissani hän näytti aikuiselta mieheltä, vähän sellaiselta hevarityypiltä, pukeutunut tummaan t-paitaan ja farkkuihin. Aikuinen mies, koska iästä en osaa koskaan sanoa mitään sen enempää. Selkeästi aikuinen mies mielestäni. Teini-iän ja nuoren miehen olemus oli jo jäänyt taaksepäin. Hartiat olivat jo vähän painuneet kumaraan, nojaili pöytään oluen äärellä. Selkeästi oli ihan yhdellä vaan ennen nukkumaanmenoa, ei humaltumassa tai bailaamassa. Mietin myös hänen kohdallaan oliko hän tulossa vai menossa? Kaipasiko häntä joku jossakin? Millä mielellä hän matkusti? Ja huom. tässä tarinassa suurempi osa on sillä, mitä minä ajattelin. Voi olla, että olin kaikissa mielikuvissani aivan väärässä!! Mistä minä tiedän mitään tämän miehen oikeasta elämästä, enhän ole edes jutellut hänen kanssaan sanaakaan. 

Trubaduuri soitteli pubissa trubaduurille tyypilliseen tapaan toisten lauluja elämästä. Trubaduurinkin tarina voisi olla mielenkiintoinen. Sitten oli se kolmen aikuisen naisen porukka, vähän eri-ikäisiä, ja myöhemmin selvisi, että kaksi naisista olivat äiti ja tytär. Kolmannen naisen suhde näihin naisiin jäi epäselväksi. Hetken päästä heidän seuraansa liittyi mies ja nainen. Miehen nimi oli Joona. Ja erityisesti Joonan saapuminen pubiin oli yllätys, ja miellyttävä sellainen sille äidiksi paljastuneelle naiselle. Kuulin tyttären toivottavan myöhäistä synttärionnea äidilleen ja kuvaavan videota, kun Joona ja ehkä hänen puolisonsa saapuivat paikalle. Trubaduuri lopetti soittonsa ja piti kahvitauon, tuli juttelemaan synttäreitä viettävälle porukalle ja ilmeisesti tunsi heidät hyvinkin. Ainakin osan heistä. Mutta miten, sitä ei tämä tarina kerro, vaihtoehtoja on kovin monia! Eikä tämä tarina kerro mitään heidän oikeasta elämästään.

Mikä oli näiden tarinoiden opetus? Ne eivät kertoneet oikeastaan mitään heidän elämistään, lähinnä minun ajatuksista, stereotypioista ja ennakkoluuloista. Kuitenkin jokaisen tarina on erilainen ja omanlaisensa. Jokaisen tarinaa me katsomme vähän  eri näkökulmista. Jokaisen tarina tulisi kuunnella ensin, ennen kuin keksii omia päätelmiään. Jokaisen olisi hyvä asettua toisen asemaan hetkeksi aikaa. Kuultuaan ensin sen tarinan asianomaiselta itseltään. 

Meille ihmisille on usein toitotettu että pitää puhua rehellisesti ja suoraan ja jos ei tiedä, niin aina voi kysyä. Ja sanotaan, että ei ole pakko vastata, mä vaan kysyin. Ja aina pitää olla rohkea sanomaan oma mielipiteensä. Mutta aina ei ole niin!! Kaikessa puhumisessa ei aina voi turvautua siihen, että mä vaan kysyin, ei siitä tarvi pahastua ja ei ole pakko vastata. Joskus on myös viisautta vaieta. Viisautta odottaa sopivaa tilaisuutta, eikä heti sanoa, mitä sylki suuhun tuo. Minä ainakin olen kyllästynyt kaiken maailman töksäyttelijöihin. Joskus jopa toivoisin osaavani töksäyttää yhtä lailla takaisin. 

Mitä minä toivoisin? Että voisimme kuulla ja nähdä toisemme oikeasti. Emmekä vain omien lasiemme läpi. Että voisi luottaa toisiin niin, että haluaa jakaa asioita elämästään. Ja silloinkin kun ei halua jakaa, niin voisi luottaa siihen, että ei ole pakko. Ja että kuinka tärkeää olisi, että jokaisella on joku kenelle jakaa! Jos joku ei halua kertoa asioitaan minulle, niin ei ole pakko, mutta toivon vain, että jokaisella on joku kuitenkin, ettei jää asioidensa kanssa yksin! 

Elämä on ihmeellistä ja ihmisillä on ihmeellisiä tarinoita. Koskaan ei tiedä toisen tarinaa täysin. Valtatiellä klo 6.30 autonkotteroissaan kulkee monia tuhansia ihmisiä, jokaisella omat murheensa ja ilonsa, oma tarinansa. Jokainen yhtä lailla arvokas ja kaunis, ihmeellinen! 

P.S. Hyviä hömppätarinaelokuvia ovat mm. Ystävänpäivä, New Year´s Eve, Rakkautta vain ja varmasti monia muita :) Kivaa viikonloppua! 

P.S. Olipas pitkä postaus :) Kiva kun luit! 

Harmaa lokakuu.

Äsken kävin kävelyllä kaupungilla. Kävin ostamassa meille tulppaa lavuaariin, jotta tiskatessa vesi pysyisi altaassa. Edellinen hajosi eilen. Sen jälkeen kävelin kanavanrannan kautta takaisini kotiin. Ruotsissa siis ollaan. Ja siellä kävelyllä tuli pakottava tarve kirjoittaa. Kaikenlaisia asioita vilisi pienessä mielessä. Ja nyt, 20 minuuttia myöhemmin sohvalla ei tiedä mistä aloittaa. 

Tänään ainakin on harmaata lokakuuta täällä Trollhättanissa. Eilen oli melko harmaata Göteborgissa ollessani. Löysin eilen lankakaupan, yhden viidestä, joihin pystyi kävelemään ja intoa puhkuen kävelin sinne. Mielessäni ja tavoitteenani löytää se ohjevihko, mistä löytyy edellisen postauksen paidan ohje. Haaveissani siinteli jo harmaa huominen (eli tämä päivä), jolloin istun sohvalla ja katson televisiota ja vihdoin aloitan paidan neulomisen. Mutta. Ihanan positiivinen myyjä, nuori nainen, vähän Peppi Pitkätossun näköinen pisamineen ja punaisine hiuksineen, kertoi että juu, kyllä varmaan löytyy ja lähti etsimään... Kunnes "Tyvärr, det är slut just nu..." Voi eiiiii... Mä niin odotin. Ostin sitten yhden kerän pinkkiä lankaa kukkia varten. Ja arvatkaas, ne muut kaupat on niin kaukana ja hankalasti etten niihin itsekseni pääse ja täällä Trollhättanissa ainoa lankakauppa on vaihtanut omistajaa ja avaa ovensa vasta marraskuussa joskus. Eli. En neulonut tänään koko päivää iloisesti ja onnellisena sohvalla. Oli tää muuten kyllä ihan suht hyvä päivä. Hetken päästä mies tulee kotiin ja saa auttaa mua tilaamaan sen ohjelehden yhdestä ruotsalaisesta kaupasta. Ellei se suostu mun kanssa lähtemään ja kiertämään ne kaikki lankakaupat 100 km:n säteellä. 

Tänään oon mennyt miehen mukana töihin ja sieltä lähtenyt aamukävelylle kauppaa ja kotia kohti. Virkkasin afrikankukkia, katsoin Greyn Anatomiaa (jota nytkin tulee telkkarista), tein ruoaksi lihakastiketta naudasta ja possusta sekä uunijuureksia Koskenlaskija-juustolla. Ja kävin uuden retken kaupungilla. Afrikankukkaprojekti kyllä etenee ihan hyvin. Oon jo menossa marraskuun puolivälissä melkein. 

Ihan hirveesti jo kutkuttaa kaikki joulujutut. Porissakin kaupat oli jo vähän jouluisia, täällä on kyllä vielä enemmän jouluisia jo. Kummilasten joulukalenterit, omat joulukalenterit, joulukortit on jo mielessä... Mitähän sitä oikein keksisi? Ihanaa on kaivaa kaikki joulujutut pikkuhiljaa esiin... Viikko sitten siskon autossa soi jo Arja Korisevan joululaululevy. Ja voi että. Ne joululaulut on kyllä ihania. Lohdullisia, vähän surullisia ja haikeita, mutta ihan todellakin ihania. Useimpiin mä en vaan kyllästy. Ikinä. 

Pieni ajatus tähän vielä virkavapaan kulusta ja siitä, miten käyttää aikaansa. Mulla on siis tavoitteena tehdä yksi afrikankukka yhtä virkavapaapäivää kohti. Sen jälkeen kukkia on varmaan riittävästi peittoa varten ja sitä voi alkaa kokoomaan. Siskolta ja yhdeltä ystävältä sain palautetta, kun kehuin että oon jo marraskuun kukissa, että ei tarvi olla niin tehokas ja että ei koko aikaa tarvitse tehdä jotain. Mutta mä en teekään koko aikaa jotain. Kyllä mä ihan oon nauttinut ja rennosti ollut. Ja ne kukat (eli käsityöt) on mun tapa rentoutua ja olla. Joskus joo, on ihanaa katsoa televisiota ihan tekemättä mitään, mutta suurimmaksi osaksi mä nautin siitä kun saan istua ja tehdä niitä lankajuttuja. Ja silloin kyllä jää kaikki muut asiat hoitamatta. Ja lanka-asiat säästää mut siltä, että mä kelailen asioita. Ne kelat kun pyörii välillä vähän liikaakin. Välillä oon kaivannut itelleni silti vähän ryhtiliikettä päiviin, mutta onhan noita. On niitä päiviä kun hävittää tavaroita neljä jätesäkkiä kerralla ja tiskaa ja pyykkää ja käy lenkillä ja kaikkea. Sitten on niitä päiviä kun just ja just viittii tehdä ruokaa ja tiskata. Molemmilla päivillä on paikkansa. Nyt vapaalla ollessa niitä voi vähän enemmän säännöstellä. Työpäivinä ei aina voi sanoa, että nyt mä en jaksa, mä meen sohvalle. Silloin vain tehdään ja sitten vasta ollaan sohvalla. 

Nyt pitää varmaan lopettaa. Hei muuten, tänään on torstai ja huomisesta alkaa viikonloppu. Huomenna on yksi Ukulelekonserttikin täällä päivällä, sinne on vapaa pääsy. Meen kattomaan ja kuuntelemaan. Ja sen jälkeen ehkä tartun taas omaankin ukuleleen.  

Taidan tehdä yhden kukan ja tiskata. Illalla vielä luvassa kahvittelua melkein naapurissa. 

Turkasen turhauttavaa.

Ei, ei, ei, ei... en jaksa kertakaikkiaan enää etsiä. T-O-D-E-L-L-A turhauttavaa etsiä neuleohjetta, kun netistä ei kertakaikkiaan löydy ohjetta eikä edes vinkkiä mistä suomalaisesta käsityölehdestä se voisi löytyä. 

Mies haluaa tällaisen paidan täältä se Islender, modell 24. No niin. Siellähän se malli on ja kuvio ja kaikki, mutta lehti on norjasta ja lehteä saa tilattua pelkästään norjaan. Suomalainen jälleenmyyjä on lopettanut Sandnesin lehtien tilaamisen Suomessa. Että on ärsyttävää. Ja just sitä lehteä ei löytynyt Porin melkein ainoasta lankakaupasta. Laitoin kyllä Teeteelle (entinen jälleenmyyjä) sähköpostia, että josko niiltä vielä löytyisi. Kohta mulla ei oo muuta vaihtoehtoa kuin kiertää ensi viikolla jokaikinen lankakauppa Göteborgissa ja Trollhättanissa, että mä löytäisin sen ohjeen. 

Haluaisin nimenomaan löytää sen ohjeen, koska en oo kovin viitseliäs enkä kovin taitava soveltamaan. Ja tuo paita olis tosi näppärä aloittaa pyöröpuikoilla ja muutenkin kun tiedän, että jossain sen ohje Suomeksikin on... Mutta ei. Kun kertakaikkiaan ei löydy. 

Olin jo niin lähelläkin, kun löysin sen yhden norjalaisen lehden. Ääh. Ja nyt olisin jo valmis aloittamaan sen paidan tekemisen. Voisi ehkä jopa saada jouluksi sen miehelle valmiiksi. Vielä mä sen löydän jostakin! Ehkä muuten laitan Novitallekin viestiä... niilläkin voisi jossain olla se ohje. Mutta kun mulla ei vaan ole oikeita hakusanojakaan. Se on se netin ärsyttävyys. Ja mistäs muualta kysyin... Niin sieltä teeteeltä.. Pitäisköhän ehkä laittaa vielä kyselyä Modaan ja Suureen käsityökerhoon. Vai pitäisköhän laittaa sähköpostia Kalastajan vaimolle ja pyytäisi lähettämään sen lehden mulle sieltä Norjasta... Ehkä kohta teen niin, jos ei ala löytyä... Miten se voi olla niin vaikea ohje löytää? En kertakaikkiaan ymmärrä. 

Ei mulla tänään sitten varmaankaan muuta. Afrikankukkaprojektin kukkia on tehty hyvin jo etukäteen ja sitä voi tässä odotellessa tehdä ihan hyvin. Ja hei, joulu tulee ihan kohta. Kaupoissa on jo joulukalenterit ja joulusuklaat, joten mä luulen,että voisi olla jo munkin aika suunnitella kaikkia joulujuttuja. Ja niin! Ensi viikollahan tulee jo ekat joululehdetkin. Ne on täällä sitten taas odottamassa kun tuun Ruotsista seuraavan kerran. Taitaa olla aika paljon tekemistä mielessä myös virkavapaan loppupuolelle. 

Mutta hei, kello on kohta taas ruoka-aika ja miehen työt loppuu ja lenkkeily kutsuu ja kaikenlaista. Niin meni tämäkin päivä :) Ehkä jonkun ajan päästä blogiinkin tulee jotain oikeesti asiaakin, mutta sitä odotellessa...