Ikäkriisit, juu... Mullahan ei siis ole mitään ikäkriisejä ollut. Paitsi kun täytin 20. Ja kun täytin 25. Siinä välissä kriiseilin milloin mistäkin. Lähinnä siitä, että ei ollu parisuhdetta ja lapsia ja talonrakennus alkamassa. No mutta, ei kaikkea voi kai saada. Ja hyvä etten ole saanut kaikkea, koska elämässä on tapahtunut kymmenen vuoden aikana moniamonia hienoja asioita. Pitää olla kiitollinen niistä mitä on saanut, eikä aina vaan murehtia sitä mitä ei ole saavuttanut. Ja sitäpaitsi. Pahinta on kun vertailee muihin itseään. Se on ihan vihoviimeistä touhua.
Juu, mutta se ikäkriisi. Ei mulla ollu 30-vuotiaana kriisiä. Se oli ihan parasta. Juhlat pystyyn siitä hyvästä, että ei tarvi olla enää ainakaan 15. tai 20. tai 25. Minä saan olla minä ja juuri ylpeä siitä mitä olen!! Mä oonkin. Mutta välillä joku aina horjuttaa mun uskottavuutta. Ongelma ei tietenkään ole se, että vanhenen, vaan se, että näytän nuorelta ja pieneltä. Luulishan, että se imartelee, mutta ei. Ja silloin vähemmästäkin saattaa syntyä kriisi. Vai mitä sanote näistä?
- Kun olin n. 28-vuotias, lehtimyyjä soitti ja vastasin. Vastauksen jälkeen myyjä kysyi: " Onko isä tai äiti kotona?" Auts. En voinut olla nolaamatta lehtimyyjää ja sanoin, että olen asunut yksikseni jo aika kauan. "Niin, niin, oli vaan pakko kysyä kun kuulostit niin nuorelta..."
- Sama tilanne kuin edellisessä. nyt lehtimyyjä vain kysyi vastauksen jälkeen: " Oletko jo täysi-ikäinen?" Häkellyin, ja sanoin vain että juu... Vaikka mieli olis tehny kysyä, että riittäälö 28, vai pitääkö olla vielä vanhempi. Juu, myyjän selitys oli sama.
- Töissä mun ikää ihmetellään koko ajan. Lapset kerhoissa ja rippileireillä aina kysyy ikää. Ja arvaukset menee yleensä 10 vuotta alakanttiin. Ja aina oon nuorempi mun työkavereita, jotka todellisuudessa ovat mua nuorempia. Oon myös ilmeisesti uskottavampi joihinkin rooleihin kuin muut.
- Töissä joskus kohtaa tällaisiakin kysymyksiä: "Ootko sä työharjoittelussa täällä?" No, ei . En ole. Oon ollut täällä töissä jo 3 vuotta. Aargh! Tai "Olitko sä kans siellä riparilla isosena?" Ei. En ole. Olin siellä leirillä työntekijänä ja turvallisuusvastuussa kaikista leiriläisistä. Minä olisin joutunut oikeuteen, jos jotain vakavaa olisi sattunut. Tai muita samantyyppisiä kommentteja: "Ai, ohjaajat eivät tulleet ollenkaan laulamaan.", "Opiskeletko sä jossakin?" ja niin edelleen...
Arvatkaas mitä! Mulla on punaiset saappaat, punainen pipo, yleensä villasukat, hymyilen kun oon iloinen ja välillä vaikka en oliskaan, mutta oon silti ihan vakavasti otettava aikuinen!! Mielestäni. En aio muuttua vakavaksi ja oikein käyttäytyväksi, en aio pukeutua jakkupukuun ollakseni uskottavampi. Minä olen minä, enkä muuksi muutu. Koittakaa kestää kaikki tyttömäiset ja lapsenmieliset hömpötykset.
Nyt ruoanlaittoon ja ehkä hyppimään vesirapakoihin :) Kivaa päivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti