Onnea ja epäonnea - Välipäivät osa 3

Aurinko paistaa niin korkealta kuin voi tähän aikaan vuodesta paistaa. Ja kaiken pimeyden jälkeen auringonpaisteesta tulee lähes voittamaton olo. En tiedä mistä syystä, mutta jotenkin nyt tämän vuoden lopulla mulla on ollut vähän epäonnistunut olo. Oon miettinyt kulunutta vuotta ja mitä on tapahtunut ja mitä on "saavuttanut" vuoden aikana, asioita, joissa on onnistunut...

Lopputulos kuulosti mun mielessä juurikin tältä: En vieläkään laihtunut viittä kiloa. En onnistunut lukemaan koko Raamattua. En oo oppinut laulamaan, soittamaan, ratsastamaan paremmin. En oo nähnyt ystäviäni riittävästi. Oon vaan ollut väsynyt, väsynyt ja väsynyt. En oo liikkunut tarpeeksi, juoksukoulukin jäi kesken. Ja pyöräilin ihan liian vähän. En oo osannut olla ystävällinen ja kiitollinen. Oon tiuskinut, valittanut, turhautunut, vihastunut. Oon täysin sen vastakohta mitä haluaisin olla.

Ei kuulostanut kauheen hyvältä, ja tosta kaikesta ajattelusta vaan masentuu. Ei, en mä oo varsinaisesti masentunut, mulla on asiat oikeesti tosi hyvin. Joskus sitä vaan ruotii itseään ja tekemisiään ihan liikaa. Raamatussa, Roomalaiskirjeessä sanotaan näin: "Missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi." Kaikki mitä äsken luettelin saamattomuudestani, ei ehkä oo luokiteltavissa synniksi. Ainoastaan, jos laiskuus lasketaan synniksi. Jonkinlaista synnin seurausta tuo saamattomuus varmaankin on. MUTTA! Missä synti on suuri, siellä armo on ylenpalttista! Ja nyt on aika ylenpalttisen armollisuuden. Itseään ja toisia kohtaan.

Uudenlaisen ratsastustavan myötä mä koen saaavani myös jälleen uuden asenteen elämiseen. Asenne pitää tarkistaa ja pitää huomata ne tilanteet, kun tarvitsee antaa itselleen armoa. Kaikenlainen vertailu muihin on unohdettava. Kukaan muu ei tee noita juttuja mun puolesta. Mun pitää tehdä ne itte. Ja pitää huoli, että mä teen niitä asioita hyvällä mielellä. Ilman mitään paineita itseltä tai muilta. Koska vain ajatellessaan itse ja tiedostaessaan omaa toimintaansa, voi kehittyä. Ja asiat ei etene pelkällä ajattelulla. Pitää oppia tuntemaan!! Tuntemaan ne hyvät hetket ja painaa ne muistijäljet itseensä. Huonoista hetkistä voi oppia, mutta ne voikin sitten jo karsia mielestään.

Ensi vuonna opetellaan tuntemaan. Askel kerrallaan :) Rennolla, mutta kuitenkin jämptillä ja määrätietoisella otteella. Ilman voimaa ja pakottamista. Ilman turhaa jännitystä.

Ikäkriisi - Välipäivät osa 2

Ikäkriisit, juu... Mullahan ei siis ole mitään ikäkriisejä ollut. Paitsi kun täytin 20. Ja kun täytin 25. Siinä välissä kriiseilin milloin mistäkin. Lähinnä siitä, että ei ollu parisuhdetta ja lapsia ja talonrakennus alkamassa. No mutta, ei kaikkea voi kai saada. Ja hyvä etten ole saanut kaikkea, koska elämässä on tapahtunut kymmenen vuoden aikana moniamonia hienoja asioita. Pitää olla kiitollinen niistä mitä on saanut, eikä aina vaan murehtia sitä mitä ei ole saavuttanut. Ja sitäpaitsi. Pahinta on kun vertailee muihin itseään. Se on ihan vihoviimeistä touhua.

Juu, mutta se ikäkriisi. Ei mulla ollu 30-vuotiaana kriisiä. Se oli ihan parasta. Juhlat pystyyn siitä hyvästä, että ei tarvi olla enää ainakaan 15. tai 20. tai 25. Minä saan olla minä ja juuri ylpeä siitä mitä olen!! Mä oonkin. Mutta välillä joku aina horjuttaa mun uskottavuutta. Ongelma ei tietenkään ole se, että  vanhenen, vaan se, että näytän nuorelta ja pieneltä. Luulishan, että se imartelee, mutta ei. Ja silloin vähemmästäkin saattaa syntyä kriisi. Vai mitä sanote näistä?

- Kun olin n. 28-vuotias, lehtimyyjä soitti ja vastasin. Vastauksen jälkeen myyjä kysyi: " Onko isä tai äiti kotona?" Auts. En voinut olla nolaamatta lehtimyyjää ja sanoin, että olen asunut yksikseni jo aika kauan. "Niin, niin, oli vaan pakko kysyä kun kuulostit niin nuorelta..."

- Sama tilanne kuin edellisessä. nyt lehtimyyjä vain kysyi vastauksen jälkeen: " Oletko jo täysi-ikäinen?" Häkellyin, ja sanoin vain että juu... Vaikka mieli olis tehny kysyä, että riittäälö 28, vai pitääkö olla vielä vanhempi. Juu, myyjän selitys oli sama.

- Töissä mun ikää ihmetellään koko ajan. Lapset kerhoissa ja rippileireillä aina kysyy ikää. Ja arvaukset menee yleensä 10 vuotta alakanttiin. Ja aina oon nuorempi mun työkavereita, jotka todellisuudessa ovat mua nuorempia. Oon myös ilmeisesti uskottavampi joihinkin rooleihin kuin muut.

- Töissä joskus kohtaa tällaisiakin kysymyksiä: "Ootko sä työharjoittelussa täällä?" No, ei . En ole. Oon ollut täällä töissä jo 3 vuotta. Aargh! Tai "Olitko sä kans siellä riparilla isosena?" Ei. En ole. Olin siellä leirillä työntekijänä ja turvallisuusvastuussa kaikista leiriläisistä. Minä olisin joutunut oikeuteen, jos jotain vakavaa olisi sattunut. Tai muita samantyyppisiä kommentteja: "Ai, ohjaajat eivät tulleet ollenkaan laulamaan.", "Opiskeletko sä jossakin?" ja niin edelleen...

Arvatkaas mitä! Mulla on punaiset saappaat, punainen pipo, yleensä villasukat, hymyilen kun oon iloinen ja välillä vaikka en oliskaan, mutta oon silti ihan vakavasti otettava aikuinen!! Mielestäni. En aio muuttua vakavaksi ja oikein käyttäytyväksi, en aio pukeutua jakkupukuun ollakseni uskottavampi. Minä olen minä, enkä muuksi muutu. Koittakaa kestää kaikki tyttömäiset ja lapsenmieliset hömpötykset.

Nyt ruoanlaittoon ja ehkä hyppimään vesirapakoihin :) Kivaa päivää!

 

Välipäivät

Päiväunia, lööbailua, ei-minkään-tekemistä, valmistautumista uuteen vuoteen... Siitä on nämä välipäivät tehty. Matkustin jo toista kertaa välipäiviksi ja vuodenvaihteeksi Ruotsin puolella. Nyt istun sohvalla ja katselen ulkona mylläävää sadetta. Toivottavasti se ei ihan täysin vesitä mun ulkoilu- ja kätköilyhaaveita.

Aattelin, että tuo otsikko olis voinu ihan hyvin olla välipäiävt osa 1, koska toivon, että saan kaikki ne syksyn aikana mieleen tulleet kirjoitusaiheet näinä aikoina kirjotettua. Nyt kun mulla on tauko kutomisestakin. Ei siksi, että käsissä olis mitään vikaa, vaan ennen joulua ja joulunpyhinä keskeneräiset tuli valmiiksi, ja nyt on pieni luova tauko. Ainakin ensi vuoden joululahjat aloitan viiimeistään helmikuussa. Mutta ne lahjat vaatii hieman ajatustyöskentelyä ensin.

Joulunpyhät menivät kovin mukavasti. Perinteisin menoin. Aatonaatto mummulassa Pappan synttäreillä, jouaatto kotona perheen kesken, joulupäivä tädin luona syöpöttelemässä. Hyviä uutisiakin kuului pyhien aikana. Ja oli kiva nähdä kaikki sukulaiset koolla mummulassa ja jännittämässä Tartu mikkiin - ohjelmaa, kun yksi tädeistä oli ollut siellä yleisössä. Tapaninpäivänä reissasin sitten kohti Ruotsia.

Myrsky koetteli Tapaninpäivänä Porin seurtua, ja muitakin seutuja pahan kerran. Onneksi matka Ruotsiin oli melko lailla tyyni ja rauhallinen. Ruotsin puolella matka oli jopa aurinkoinen. Tänään sataa kylläkin jo vettä ja mä istun sohvalla peiton alla :) 

En tiedä pitäisikö moisia luvata, mutta välipäiviini voisi kuulua teksti päivässä. Luvassa pohdintaa ikäkriiseistä, ruotsalaisten ja suomalaisten eroista, vuoden vaihtumiseen liittyvistä epäonnistumisen ja onnistumisten tunteista ja sen sellaista.

Nyt lopetan, koska täällä on kovin hiljaista. Laitan telkkarin päälle, jotta tulee jotain ääniä. Ja yritän keksiä illaksi tekemistä. Mies ehkä tulee kohta töistä :)

Joulun odottelua

Joulun odottelua on meneillään. Tällä hetkellä oottelen joulua Länsinaapurin puolella :) (Ja oottelen miestä kotiin, josko pääsis sitten ulos seurassa.) Joten mulla on hyvää aikaa viettää netissä neljän seinän sisällä, kun ulkona kerrankin aurinko paistaa. Spotify seuranain.

Eilen pääsin pääosaan omassa joululeffassani :D Oltiin Göteborgissa Lisebergin huvipuiston joulumarkkinoilla. Ja ah, sitä valojen määrää, markkinakojuja, ameriikkalaisia joululauluja, ja iloisia ihmisiä. Ja mikä parasta, sain olla pääroolissa ihan oman kullan kanssa. Se oli sellai romanttinen komedia, missä ei ollut arkisilla murheilla ja huolilla mitään väliä. Suuria murheita tai pieniä murheita ei siellä tunnettu. Kaikki oli hyvin. Sitä mä tarvitsin. Meillä muuten jokaisella on myös varattuna paikka sellaisesta paikasta, jossa ei tunneta murhetta, tuskaa ja kipua. Taivaaksi sitä kutsutaan. 

Ihan pikkuisen voisi huonoa omatuntoa potea eilisestä. Mutta aion olla vaan kiitollinen koko päivästä. Se oli lahjaa ja siitä saa olla kiitollinen.

Mitähän muuta mulla on ollut mielessä... Matkalla tänne tuli eteen monta mieltä liikuttavaa juttua, vakavaa ja vähemmän vakavaa. Parasta oli kyllä ehkä nopeusmittari, joka näytti hymiöillä, että oliko nopeus hyvä vai huono. Ruotsissa ollaan niin positiivisia :)

Nyt on mentävä syömään ja ulos :)