Iltapäivä Gilmoreilla.

Mukava, kaunis, aurinkoinen, kirpsakka ja raikas syksyinen iltapäivä on hyvä viettää kylässä Gilmoreilla. Ja päivittää blogia.

(Ensin anteeksipyyntöni virheellisestä aloituksesta viime kirjoituksessani. Sanonta kuuluu oikeasti näin: "Älä tee mitä ääni käskee, vaan mitä hiljaisuus kuiskaa." Nöyrimmät pahoitteluni.)

Iltapäivä Gilmoreilla kääntyy parin tunnin päästä teehetkeksi tädin perheen luona Tanssii tähtien - parissa. Tanssien ja Vedetään hatusta jälkeen onkin aika valmistautua tulevaan työviikkoon. Tosin mun työviikko ei ole nyt ollenkaan katkennut viime maanantain jälkeen, koska olin viikonlopunkin töissä. Eilen juhlittiin kymppivuotiaita ja tänään pyhäkouluiltiin ja lähetyslounailtiin. (Jep. Mä tiedän, että nuo eivät ole oikeita sanoja, mutta koita kestää.)

Syyskuun loppupuolella sain viettää oman-elämäni-Gilmore-päivää. Olin äidin ja isän kanssa Porin Päivillä. Soittokunta soitti, oli markkinakojuja ja ruokakojuja, nähtiin tuttuja kaupungilla, ostin toffeeta kahdestakin paikasta (Jep. Menin sekaisin.), ilma oli hieno ja raikas. Nautinnollista :)

Pari viikkoa sitten mielen täytti kiitosmieli. Syksy on tullut, kynttilät saa palaa, on lupa aina hetkeksi kietoutua peiton alle ja käpertyä sohvalla. "Elämä ei ole rauhallista, Nuuskamuikkunen sanoi ihastuneena." Tänä syksynä en ole ollut kauhean ihastunut elämän rauhattomuuteen ja kokoaikaiseen muuttuvuuteen. Kaikenlainen säätäminen vie voimia. Jälleen opettelen nauttimaan elämän pienistä iloista ja asioista, totuttelen keskeneräisyyteen, yritän olla armollisempi itselleni ja muille, jotta voin olla ihastunut rauhattomuudesta.

Tää syksy on ollut monien tunteiden aikaa. Surua ja iloa on ollut, molempia. Uuden elämän alkuja ja maanpäällisen elämän loppuja. Kaikenlaista. Jotenkin Jumala on muistuttanut siitä toisesta todellisuudesta, joka on tulossa sitten kuoleman jälkeen. Siitä taivaallisesta kodista, jossa toivottavasti saan nähdä kaikki rakkaat. Siitä kodista, jossa ei enää ole surua, murhetta, ei tuskaa eikä kyyneleitä. Siitä kodista, jossa virtaa elämän vesi ja kaikki on hyvin. Tajusin myös, miksi on niin hauska nähdä aina sellaisia "Narnian lamppuja". Ne lamput muistuttaa siitä toisesta todellisuudesta, joka on olemassa.

Mitäs muuta, oon ihastellut joutsenia Tuorilassa, geokätköilly serkun kanssa ja kullan kanssa Ruotsissa,  fiilistellyt Juha Tapion uutta musaa, odottanut ja odottanut, että viikot kuluisivat vikkelämmin, vaikka vikkelästihän ne kuluvat. (Tällä erää odotusta on vielä kaksi viikkoa. Oikeastaan päivän alle.) Ja mun elämä kyllä muistuttaa joiltain osin Lorelain elämää. Mulla vaan ei oo tyttöä.  

Nyt on kyllä vaarana mennä jaaritteluksi, niin alan valmistautua teehetkeen. Eilisiltana skrapasin ikkunat ekan kerran tänä syksynä. Se tarkoittaa, että on aika alkaa valmistautua jouluun. Ekat lahjasukat on jo valmiina. Vielä on tehtävää. Mutta tänään laiskottelen. Nautin tansseista, tähdistä ja seurasta.

Siusiu!!