Rakasta.

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.                                -Matteuksen evankeliumin 22 luku-

Ingallsin perhe preerialla on kuulunut iltoihini yhä enemmän. Mikäs sen mukavampaa kun elää ajassa joskus kauan sitten ja silloin kun kaikki oli hyvin. Mun mielestä. Mulla on mun oma kupla ja siellä elämä on kivaa. :)

Toisen preeriakauden viimeisessä jaksossa, Ingallsin perhe joutui myrskyyn. Kaikki mitä oli rakennettu ja kasvatettu oli poissa. Charles-isä ajatteli, että tästä ei nyt selvitä. On muutettava pois. Mary ja Laura eivät tästä tykänneet. Laura oli jopa vihainen isälleen siitä, että tämä aikoo luovuttaa ja että he joutuvat lähtemään. Isähän oli aina sanonut, että ei pidä luovuttaa. Iltarukouksessaan Laura rukoili, että Jumala antaisi isälleen voimaa rakentaa taloa uudelleen, kylvää satoa uudelleen ja uskoa hyvään Jumalaan. Rukouksessa ei ollut mitään pahaa. Mutta siinä oli kuitenkin se ongelma, että Laura ajatuksissaan ja sanoissaan pyysi Jumalalta eri asiaa. (Tämän paljasti perheen tuttu, joka jutteli Lauran kanssa poismuuttamisesta). Laura rukoili isänsä puolesta, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että Jumala toteuttaisi Lauran tahdon. Että he saisivat jäädä kotiinsa. Laura oli ihan hyvällä asialla, mutta samalla mielellä kuin usein ihmiset ovat. Minä mukaan lukien.

"Tapahtukoon Sinun tahtosi". Se on vaikeaa. Rukoushan kuuluu usein niin, että "Tapahtukoon sinun tahtosi, kunhan kaikki menee niin kuin minä haluan ja olen suunnitellut". Voisinko sittenkin joskus rukoilla aivan vilpittömästi, että elämässäni tapahtuisi Jumalan tahto? Voisinko rukoilla niin, että vilpittömästi voisin sanoa "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni."? Uskallanko rukoilla niin? Mitä sitten tapahtuu, jos annan elämäni Jumalan käsiin? Mitä voi tapahtua? 

Toinen asia vielä, joka jollain ihmeellisellä aasinsillalla ehkä liittyy tai ei liity tähän, on se Yksinkertainen, Hitaampi Elämä. Sitä minä haluan ja olen sillä kovasti päätäni vaivannut. Minä haluan vähemmän töitä. Enemmän aikaa tehdä töitä. En halua juosta ympäri pää kolmantena jalkana. Haluan enemmän aikaa leireillä lasten kanssa jutteluun ja tekemiseen. Kaipaan rauhallisia, kiireettömiä tekemisen hetkiä. Mutta... Haluanko mä ihan oikeasti elää hitaammin kaikessa tekemisessäni? VAI haluanko mä vain vähemmän töitä, jotta mulla olis aikaa tehdä omia juttuja hiki päässä ja aikataulutetusti? Meneekö tämä nyt kaiken itsekkyyteni ja laiskuuteni piikkiin? Mitä jos hoitaisin työt työaikana (ai milloin?) ja omat jutut kun on omien juttujen aika. Jos vaikka tekis yhden jutun kerrallaan. Mitähän siitä seurais?

Hei, olen iloinnut kommenteista ja siitä, että joku silloin tällöin näitä lukee. (Oliko se nyt yllätys, kun oon tästä itsekkyydestä koko ajan puhunut...?)

Nyt elän odotuksesta. Odotan tulevia päiviä, lomaa, pääsiäistä, tulevan maailman elämää! Siinä isoja otsikoita, mitä kaikkia pieniä seikkailuja se pitääkään sisällään! Kiitollisuudesta pakahdun ja opettelen elämään tässä hetkessä. Kohta on kulunut jännittävä vuosi kolmekymppisenä. Pian se vaihtuu jo kolmeenkymmeneenyhteen. Mutta se on jo ihan eri asia. Siitä ehkä ensi kerralla.

P.S. Preerian pastori on paras.