Mummulan muistot kantaa.

Kesän aikana Mummula, Äidin lapsuudenkoti, on hiljentynyt ja tyhjentynyt. Pihapiiri ja sisäpiiri on laitettu kuntoon myyntiä varten. Olo on haikea, vaikka toisaalta, näin elämä menee eteenpäin. Mietin tässä, että mikähän on mun varhaisin muistikuva sieltä? En osaa sanoa, on niin paljon muistikuvia, ja toisaalta paljon kuulokuvia ja valokuvia. Ja mummulaan on kokoonnuttu niin monina aikoina. Arkena ja juhlana. Syntymäpäivät, joulut, äitienpäivät, isänpäivät, tavalliset viikonpäivät ja viikonloput. 

 
Sen ainakin muistan, että: 

- Mummu katsoi suomalaisia elokuvia, laittoi ruokaa, veikkasi, lottosi ja voitti, teki käsitöitä, pelasi Musta-Pekkaa ja muita pelejä lastenlasten kanssa, puhui puhelimessa usein, soitti aina syntymä- ja nimipäivänä, hoiti lapset ja lastenlapset, osti Tiina-kirjoja ja muita kivoja juttuja. Ruokki ylioppilaskirjoituksiin lukijaa. Opetti viimeisillä voimillaan mustikkakeiton teon ja vastaili opiskelut aloittaneelle Juuret-haastattelutehtävään. Kertoi lastenlasten hauskat kommellukset uudelleen ja uudelleen. Ja kuskasi pappaa töihin ja takaisin. Kuskaili myös lapsia, vävyjä ja miniää ja lastenlapsia Mersulla ja Chevroletilla. Teki mahtavaa lihakeittoa ja riisipuuroa. 

-Pappa teki töitä. Kaivinkoneurakoitsijana. Ei taida olla Ulvilassa ojaa tai kuoppaa missä ei olisi mukana pappan kaivinkoneen jälki. Ja nmt-puhelimen hankittuaan kantoi sen ison laatikon eteisen nurkkaan ihmeteltäväksi. Ja oli se hienoa soittaa pappalle koneeseen. Kallista ja huonokuuloista, mutta hienoa. Pappa kyllä kanssa seurasi lastenlasten elämää. Pojille ehkä ennemmin jäi mieleen kaivinkoneet ja traktorit. Ja mersut. Ja Chevrolet. Ja kaikki muut koneet, erityisesti ne Lännen koneet. Pappa oli myös mummun kuoleman jälkeen ahkera vierailija ja tapahtumiin osallistuja. Ja vielä syksyllä pääsi kontalleen lattialle Hippusen kanssa leikkimään. Mersu kulki ja musiikki soi. Omenat, perunat, marjat ja muu sato kerättiin huolella. Sata-Lihasta lihaa. Ja  valokuvia, mistä vaan tapahtumasta ja työmaasta.

- Siikaisista ajettiin aina viikonlopuksi mummulaan. Dallasiksi perille ja pimeässä sunnuntaisin takaisin. En oikeesti tiedä oliko se joka viikonloppu, mutta ainakin usein. Kerran kesälomalle lähdettiin isän kanssa niin, että kaksi tyttöä olivat pakanneet takapenkin aivan julmetun täyteen leluja. Ja istuttiin ihan pienessä nurkassa. Ja takapenkillä hypittiin vastaantulevien autojen valoja piiloon jalkatilaan. Siikaisissa asuessa mummu soitti usein, ja hauskaa oli Siskon kanssa huijata mummua puhelimessa, että kumpi puhelimessa oli. Melkein aina mummu meni lankaan. 

- Saunassa käytiin lauantaisin. Ulkosaunassa. Vilttiin käärittyinä. Tiukasti, ettei palelluta. Sen tunteen voi kyllä muistaa vielä hyvin, miten turvallista se oli. Ja jaffaa ja lauantaipussi. 

- Entäs ne muut ruokamuistot? Voi oli Tupperwaren keltaisessa tai oranssissa kipossa, loppuun saakka. Ja voin kanssa syötiin ruisleipää. Ehkä Porin poikaa. Sellasta reikäistä. Syötiin perunaa ja lihakastiketta. Lihakeittoa, aina perunannostopäivänä ja muulloinkin. Samoin kuin riisipuuroa ja mustikkasoppaa. Ja kuulemma 2,5-vuotiaana söin pelkkää silliä joulupöydässä. Oli omenoita, viinimarjoja, raparperia, karviaisia, perunoita, porkkanoita, herneitä, kurkkuja ja mansikoita. Ja tiikerijäätelö. Ja Trio. Ja pullaa rusinoilla ja ilman. Mariekeksit sekä Murokeksit. Mutta olikohan koskaan riisiä? Ei tainnut olla? 

- Kävivät mummu ja pappa kerran ulkomaillakin. Tai joo, useamman kerran, mutta kun Suomessa Ruotsia ei meinata oikein laskea ulkomaiksi. Ruotsissa asui ja asuu pappan sisko, ja siellä vierailtiin joitakin kertoja. Mutta Lontoossa pääsi tutustumaan vedenalaisen tunnelin valmistamiseen. Ja sieltä sai lapsenlapset tuliaiksiksi Marcus-myyräpaidat. 

- Mummu ja pappa vei lapsenlapset kerran kesässä Vihreän teatterin kesäteatteriin katsomaan lastennäytelmiä. Piti muistaakseni olla koululainen, että pääsi mukaan. Pikkuhiljaa siis porukkaa oli aina lisää. Ja se oli mukavaa. Isonmäen metsässä on tullut tutuiksi Eemelit, Pepit, Kasperit, Jesperit ja Joonatanit ja monet muut. Tauolla sai kioskista tuuttijäätelön ja pillimehun. 

- Nyt kun mummulan kaikki paikat on tutkittu, niin tuntuu, että joka nurkassa on jokin muisto. Jokaisella tavaralla on tarinansa. Leikkimökki, missä mummun kanssa nukuttiin yhtenä yönä ja myöhemmin toisena yönä serkkujen kanssa. Yläkerran portaat, joissa kiipeiltiin ylös ja alas ja piti varoa, ettei tule "kissankuppeja". Lipaston valokuvalaatikot, vihreä lelukirstu, Me Naiset, mummun mekot, pappan Lännen vaatteet. Räsymatot ja pihakeinu leikkimökin edustalla, siellä oli aina onnellista. Perunamaa ja mansikkamaa saunan takana. Tosiaan se ulkosauna ja saunakämppä. Puuliiteri ja autotalli. Pappan kaivinkonealue. Kammari ja olohuone. Pihaan vievä portti ja postilaatikko. Ei tullut autoja suunnasta eikä suunnasta kun mummu peruutti pihamaalta auton ja lapsenlapset katsoivat ettei tule autoja. 

- Perunannostotalkoot. Ne jatkuivat aina siihen saakka, kun itse olin 35-vuotias. Alkaneet ne ovat jo aikoja ennen syntymääni. Mummulan perunat nostettiin yhteistuumin. Pienenä se oli hauskaa, sai juosta ja melskata pitkin peltoja, kilpailla perunoiden keruussa, pääsi traktoriinkin. Teininä se ei nyt aina hotsittanut niin millään sorttia, vaikka mummulaan oli silti aina kiva mennä, koska siellä oli kaikki muutkin. Viimeisiä talkoita edeltävänä päivänä olin ollut ensimmäisessä ultrassa ja saanut mukaani ensimmäiset kuvat Hippusesta. Tai silloin kutsumanimeksi tuli Villekalle. Perunapellolla oli silloin jotenkin erilaista. Olihan ne viimeiset perunatalkootkin kyllä. Vasta jouluna mummulassa kerrottiin Villekallesta kaikille perunapellolla olleillekin.

- Neljä polvea saatiin muutaman kerran yhteiseen valokuvaan. Neljää Marjattaa ei saatu, mutta Hippunen tulee kuulemaan mummusta paljon. Ja isopappastaankin. Mummu olisi varmaan ollut mahtava isomummu.

- Mummula oli kokoontumispaikka. Sinne mentiin käymään tai olemaan. Se oli yhdistävä paikka kaikille jälkeläisille. Siellä katsottiin koko konkkaronkka muumeja sunnuntaisin. Ja sitä Dallasia silloin aikoinaan perjantaisin. Ja Napakymppiä lauantaisin. Yksi tädeistäkin asui siellä vähän aikaa. Musta tuntui että vaikka kuinka pitkään, mutta eihän se ollut kuin reilun vuoden aikainen juttu. Mummulan aika tuntui kivalla tavalla pitkältä. 

-Sellaista elämä on. Toiset lähtee ja toiset jää. Se on Korkeimman kädessä. Niin sanoi mummu ja kuulin, että sanoi pappakin. Ja pappa käski sanoa muuten terveisiä kaikille. En tajunnut sanoa, että vie terveisiä mummulle meiltä kaikilta. Että meillä on ja meille jää ikävä! Ja Hippuselle pappa antoi neuvon, että ole kiltti äidille.

- Elämä jatkuu. On muistot. Ja tottakai on ikäviäkin muistoja. Tämä kirjoitus oli täynnä vain hyviä muistoja. Vai oliko kuitenkaan? Taitaa ne hyvät ja huonot muistot kulkee käsi kädessä, kuka milläkin tavalla asian kokee ja mikä asia ponnahtaa mieleen. 

- Mahtavaa on ollut olla ja edelleen olla osa meidän omaa yhteisöä. Sellainen meidän suku on. Kaikki saa olla ja tulla ja mennä ja kaikki otetaan mukaan. Kiusoitellaan toisiamme kaikenlaisista, taustalla on kuitenkin välittäminen toisista. Mummulassa oli paikka ihan jokaiselle. Minnehän meidän kokoontumispaikka nyt muodostuu ja miten me vietetään jouluaatonaattoa, pappan syntymäpäivää ja vaihdetaan suklaarasiat keskenään? 

Voi mummu ja pappa, miten teitä ikävöidään! Kiitos juurista <3 Nähdään sitten joskus taas! 

Katastrofaalista päivitystahtia.

Kun tää blogi ei vaan päivity itsestään. On vaan päivät niin täynnä kaikkea muuta. Mikä on kyllä parasta. On päiväkotia, töitä, ruoanlaittoa, pihanhoitoa, kaikenlaista talkoota, asioita, joita ei oo saatu aiemmin tehtyä. Ja on kevätstressi leireistä ja kesästä. Varsinkin leireistä. Ja kaikki jää lomille tai leireilee tai jotain. Syksyn työjutut pitää saada valmiiksi. Vaikka oonkin hoitovapaalla. Mut täytyy tehdä hyvät valmistelut. Ja miljoona hommaa kotona kesken. Ja ystävät, kummilapset, sukulaiset on ihan paitsiossa. Mielessä vaan haikeena et milloin ihmeessä on aikaa nähdä! Kyllä kai kun järjestää, mut ei oo vaan jaksanut tai oikeesti ehtinyt.

Mut on tää vaan parasta. Ja leiritkin vaan on parasta mun työssä, mut lepokitka vaan on sellanen hankala.

Onpahan ollut hellettä toukokuussa. Sais jo välillä sataakin, vaiks tää siistiä onkin! Ja hei, vaiks meillä kiirettä onkin, niin kyllä meille saa tulla käymään koska vaan. Ollaan tai ei olla kotona :)

Nyt silti nukkumaan. Olis pari aikaista aamua luvassa. Siusiu!

Ensimmäinen kevätkuukausi

Näyttipä siltä, että helmikuulle ei mahtunut yhtään kirjoitusrakoa. Ei se nyt silti mikään ihme ollut. Helmikuu oli raskas kuukausi tänä vuonna. Oon tavallaan ihan helpottunut, että ollaan jo maaliskuussa.

Koko alkuvuosi ollaan oltu vuorotellen kipeitä ja muuten vaan ankeita. Ollaan oltu omissa oloissamme ja yritetty selviytyä. Ja kerätä voimia seuraavaan päivään. Että jotenkin selviäisi. Sellainen olo mulla ainakin on kahdesta ekasta kuukaudesta tänä vuonna.

Onneksi nyt on jo kevätkuukausista ensimmäinen. Nyt mua on piristänyt ihan tosi paljon valo. Ehkä muuten siksi, että vaikka meillä on pimennysverho makkarissa, niin valo pääsee ovesta kuitenkin aamulla sisään. Niinhän se oli vanhassakin kodissa, mutta ei se valo niin hyvin päässyt makkariin kuin nykyisin.

Ja kyllä kaikki muukin kevääseen liittyvä piristää. Alkaa ihan toisenlainen elämä "talviunien jälkeen". Viikonloput on kyllä melko lailla hyvin buukattuja kohta puoliin. Se on kivaakin, mutta on se myös vähän ikävää. No, elämä on hyvästä ja mahtavaa kun tapahtuu ympärillä.

Olispa mahtavaa, jos pääsisi keväällä ratsastamaan! Se olisi todella hyvää terapiaa kaiken keskellä. Ja kunpa pian päästäis Hippusen kanssa kunnolla ulkoilemaan ja pyöräilemään ja kaikenlaista kivaa. Ystäviä ja sukulaisia mulla on ikävä.  Kaikkien aika kuluu niin omissa oloissaan eikä koskaan ehditä nähdä. Onneks on kaikkia viestimahdollisuuksia, mutta silti...

Että ei tässä nyt kovin päätä eikä häntää ollut, mutta ilmaisinpas jotakin, että tää ei ole ihan unohduksissa koko blogi.

Hyvää kevättä! Eikös nyt voi jo niin sanoa <3

Elämistä täysillä?

Mies on nukuttamassa Hippusta (koska äiti ei kelpaa silloin kun isä on kotona) ja mun piti tehdä pari työjuttua. Mut-ta. Tietokoneella oli päivitykset kesken, jajaja... ja koska tänään katsoin Suomilovea ja siellä yksi esiintyjä lauloi (vai räppäsi) täysillä elämisestä. Niin täällä ollaan pähkäilemässä täysillä elämistä.

Siinä laulussa jotenkin iski korvaan se, että täysillä eläminen on vaan bilettämistä ja kosteita iltoja, meiningillä "tänään-ei-olla-köyhiä-eikä-kipeitä". Musta se asenne on kyllä surullista. Oon ehkä tuomitseva, mutta se on kyllä silti surullista. Että tällainen koti-ja perhe-elämä on muka ihan tylsää ja elämän tuhlaamista. Usein vaan bilettämiseen ja kosteisiin iltoihin ja sellaiseen täysillä elämiseen liittyy toisten ihmisten unohtaminen, vastuuttomuus ja toisten vahingoittaminen. Ja sellainen ei ole täysillä elämistä, vaan välinpitämättömyyttä ja elämän tärkeyden hylkäämistä.

Kyllä täysillä eläminen on yhtä lailla asenne kuin hyggeilykin. Suomessa on hyggeily ymmärretty kyllä väärin. Hyggeily on asenne, ei sellainen kynttilänvalossa-peiton-alla-sohvan-nurkassa-luetaan-kirjaa. Vaan hyggeilyä voi olla vaikka pyöräretki saaristossa tai kiipeily vuoristossa. Siis se asenne, nautitaan elämästä ja suhtaudutaan rennosti mitä tulee eteen.

Mutta täysillä eläminen. Kun mulla on sellasta elämää, että mä elän kyllä täysillä. Tottakai mä haluaisin nähdä ja kokea ihan vallan kaikkea mahdollista. Ja tottakai välillä tuntuu, että tätäkö tää nyt on. Ja elämä on vaan niin täyttä tällä hetkellä. Kuitenkin niiiin parasta. Ihan selvästi mulle ainakin täysillä eläminen on turvallisuutta, sitoutumista, rauhaa. Ainoa mitä mä kaipaisin mun täysillä elämiseen olisi positiivisempi ajattelu. Ja ihan vähän nopeempi innostuminen ja kyky innostaa ihmisiä kaikenlaisiin aisioihin.

Kai se joskus nuoruudessa oli olevinaan jotenkin hienoa sellainen bilettäminen. Ja antoi harhakuvan vapaasta elämästä ja itsenäisyydestä ja että mä voin tehdä mitä vaan. Et kai se jotenkin kuuluu elämään. Ehkä se on paikan etsimistä. Aattelen, että mulla täysillä elämisen tunne liittyy oman paikan löytämiseen, rohkeuteen tehdä omia juttuja, tärkeiden ihmisten löytymiseen ja syntymiseen.

Ja sitten siinä laulussa oli jotain ettei halua elää Herran pelossa. En mäkään elä,vaikka bilettämässä en oo ollut moneen vuoteen. Herran pelko on kyllä mun kohdalla kunnioitusta Jumalaa kohtaan, tahto luottaa Jumalan johdatukseen ja varjelukseen mun elämässä. Mutta ei pelkoa.

Kyllä meillä on vapaus tehdä kaikenlaisia asioita, mutta vastuuta on myös otettava. Tässä maailmassa ei vaan voi elää sillä tavalla yksin itselleen, ettei välitä mistään muusta. Just tuli uutisissakin huolta siitä, että miten muovijäte on meille todella suuri ongelma.

Kyllä me tarvitaan lisää toisista välittämistä, hyvän tekemistä ja toimimista kaikkien parhaaksi. Jotta tulevat sukupolvet saisivat paremman paikan elää.

Vieläkö voi toivottaa hyvää uutta vuotta?

Aika korkata tämä uusi vuosi 2018. Nyt kyllä kirjoitan ihan vain muistuttaakseni itseäni, että tää blogi on olemassa. Joo, kyllä mun piti korkata tää jo joululomalla, mutta emmääsitsaanukkaasitätehtyy... Ja olis oikeesti mielessä kaikkia kivoja (ja einiinkivoja) aiheita, mutta mulla on vaan tää sama "emmääkerkeemitään" -teema.

Oikeastaan. On kyllä väärin nyt aloittaa pitkästä aikaa kaikella valittamisella. Mä ja me ollaan onnellisia. Elämä on kohdellut hyvin. Vaikka ei se tarkoita, etteikö olisi vaikeuksia tai etteikö jotain voisi aina tehdä toisin. Nyt ikävää on vain se, että Mies on matkalla Ruotsiin. Eka reissu tälle vuodelle, tollain yksikseen taas. Ja me tytöt yritetään taas selviytyä viikosta. Tuolla se pienempi tyttö nyt tuhiseekin jo kolmatta tuntia, puhuu unissaankin. Meidän ihana Hippunen, oikea Kultahippunen. Kalleinta maailmassa.

Vaikka tää onkin vuoden eka postaus niin en kyllä nyt aio kauheita lupauksia ja tavoitteita kirjata ylös. Niitä kun on jo viime vuosilta ihan riittämiin. Ja kovin tavoitteellista mun homma ei oo ollut. Jos sitä jotain lupais niin samoja mitä ennenkin, ja että on ryhdyttävä vain sanoista tekoihin. Pikkuhiljaa. Joka päivä tehtävä erilaisia valintoja.

Lähikuukausille on luvassa taas kyllä kivoja juttuja, ystäviä, remppaa, keväthommia, kaikenlaista mukavaa. Parasta kyllä on Hippunen, Mies ja meidän pieni perhe. Ja perhe isommassa muodossa. Ja ystävät. Elämä <3