Heinäkuu 2015. Ei ole hyvin alkanut tämä. Enkä tiedä, mitä siitä oikein kirjoittaisin. En todellakaan tiedä, mistä aloittaisin ja uskallanko kirjoittaa sitä vielä tänne blogiin. Mulla on ainakin ehkä kolme lukijaa, joten ei tässä nyt kovin suuria yleisöjä ole. Ja ainakin ne kolme lukijaa tietävät mitä aihetta tää koskee. Mutta muuten en tiedä, että millä hakusanoilla tänne eksyy, ja käykö joku muu mun ystävistä lukemassa. Tai muuten vaan tutuista. Ja jaksanko vielä puhua tästä asiasta. Ja vaikka täällä kirjoittaisin mitä vaan, niin aina löytyy joku, joka möläyttää jotain tyhmää. Mutta nyt ei myöskään huvita kirjoittaa jotain pelkkää diipadaipaa. Nyt on pakko vaan oppia olemaan. Niinkuin Neljän suora eilen Kirjurissa lauloi. Ne lauloivat myös, että uskallanko toivoo, et olis vielä yks mahdollisuus.
Tää on nyt ihan tyhmää. En osaa kirjoittaa ja sanoa oikein mitään. On tyhmää kierrellä ja kaarrella, kun voisi olla vaan kirjoittamatta ja kirjoittaa ajatuksiaan vasta sitten kun on valmis. Sillä välin voisi kirjoittaa vaan kivoista asioista, joita elämässä on tosi paljon. Mutta jos se vaikea asia on koko ajan päällimmäisenä mielessä, varsinkin kaikkien operaatioiden jälkeen, niin ei voi.
Olispa tietenkin helppoa, jos tämä olisi sisustus- tai leivontablogi. Tai jos tällä blogilla olisi joku oikeasti yksi suunta ja tarkoitus. Mutta tämä on mun elämästä. Iloista, ja suruistakin. Mutta jotain asioita on niin vaikeita, että niistä on tosi vaikeaa puhua, ja varsinkin blogissa.. Se on kummallista, mutta niin se vain on. Ja lohduttajana/kuuntelijana on hankalaa, varsinkin jos haluaa sanoa jotain. Koska kaikki mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan. Joihinkin suruihin ei voi vain sanoa mitään.
Tämän piti olla hyvä kesä. Kai siitä vieläkin voi tulla ihan hyvä. Ei kyllä paras ikinä. Ehkä paras ikinä on ensi vuonna. Tai oli jo viisi vuotta sitten. Ei sitä voi mistään tietää. Tää oli nyt tällaista diipadaipaa ja jaarittelua. En mä pysty vielä muuhun. Mutta älä huolestu. Mulla on nyt vaikeaa, mutta ihan hirveesti hyviä asioita elämässä. Ja rakkaita ihmisiä. Ja lupaan kirjoitella paremmin. Ehkä seuraavaksi teen matkakirjoituksen Kööpenhaminan reissun jälkeen. Vihdoin matkalle Miehen kanssa kahdestaan muualle kuin Suomeen tai Ruotsiin. Mies on kyllä monta kertaa ollut Köpiksessä, mutta mä en oo vielä kertaakaan. Odotan näkeväni Merenneito-patsaan ja Tivolin. Pikkuhiljaa alkaa sirpaleiden kasaaminen, jotta elokuussa voi mennä taas töihin.
PS. Ne kolme lukijaa, jotka tiedän, niin ihmettelee nyt, että mitä on tapahtunut. Mutta mä kerron vaikka myöhemmin. Kun nähdään tai ollaan muuten yhteyksissä. Olkaa kärsivällisiä... Ei ole hätää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti