Kirjankansirunoutta.

Viihdytin itseäni 😊 Anoppilan Aitasta löytyy vanhoja kirjoja, joiden nimet ovat puhutelleet mua jo viiden vuoden ajan. Eli tässä nyt lopputulosta 😊

"Arvoisa Rouva Marie, Nimismies nukkuu huonosti. Se koskee myös sinua.
Rakas Henrietta, sellaista ei tapahtunut. Aamu sarastaa, tapaamme jälleen, kun mustarastas laulaa."

"Täällä Pohjantähden alla, jäinen retki. Lääkärin ratkaisu: Purkkiin pantu ihminen."

"Elmerin kuuma kesä, säädyllinen aviorikos."

Kokeilin eilen myös mustikkagaletteja, ranskalaisia mustikkapiiraita. Tuli muuten hyviä, voisin tehdä toistekin. Ohje oli Kodin Kuvalehdestä, joka ilmestyi 9.7.

Fem år sedan...

Tänään tuli mun ja Miehen ekoista virallisista treffeistä kuluneeksi viisi vuotta.

Aattele. On jo viisi vuotta siitä kun sain tavata tuon Ihanan Miehen. Kaikin puolin kunnollisen ja herttaisen. Huomaavainen ja Huolehtivainen. Ja kyllä Mies hullutteleekin, kun vähän yllyttää. Ja joskus joutuu kaiken maailman kotkotuksiin mukaan, vaikkei aina haluiskaan. On hyvä olla mun Miehen kanssa. Alusta asti on ollut hyvä olla. Turvallista ja Leppoisaa.

Ei meillä mitään isoja juhlia tämän kunniaksi ollut. Tavallista lomailua Miehen  Äidin luona. On ollut mukavaa.

Kesäyö Pohjanmaalla.

Kokeilu kännykällä postaamiseen. Latasin puhelimeen sovelluksen.

Käytiin Kööpenhaminassa. Onneksi päästiin lähtemään. Lupaan reissusta lisää myöhemmin.

Oli Kids Jazzit ja Kummityttö ja hänen äitinsä ja siskonsa siellä kanssa. Oli hyvät ilmat. Oli jazzeja muutenkin.

Oli jazz-henkinen metsäretki Miehen kanssa. (Jazzpaita 2010 ja Jazz-tuubihuivi). Löydettiin mustikoita 2-3 litraa ja kanttarelleja yhteen risottoon. Lisää haetaan kunhan keritään.

Oli kekkerit Tädin luona serkkujen kera. Saunaa, grilliä, Miljonääripeliä.

Nyt on kesäyö Pohjanmaalla. Pohjoisen valoisuus vaikuttaa täälläkin. On paljon enemmän valoa yöllä kuin on etelämmässä. Aitassa on aika vilpoista. Sadetta luvannut. Mustikat metsässä oottaa. Linnut huutaa ulkona.

Kohta on kuukausi kulunut. Tällä viikolla on kyllä aihetta juhlaankin. Nimipäiviä ja muita merkkipäiviä. Sellasta elämä on.

Heinäkuussa 2015.

Tänään paistaa aurinko, ja olen sairaslomalla. Koska Mies tekee vielä töitä, niin kokeilin ulkoilua tässä kodin pihassa. Enkä ymmärrä, miksi näin ei voisi tehdä useammin ja miksi kukaan ei ymmärrä ostaa meidän kotia. Tässä on oikeasti ihan hyvä olla. Ja kirjoittaa. Vaikeastakin aiheesta. (tai en tiedä kirjoitanko sitten kuitenkaan mitään). 

Heinäkuu 2015. Ei ole hyvin alkanut tämä. Enkä tiedä, mitä siitä oikein kirjoittaisin. En todellakaan tiedä, mistä aloittaisin ja uskallanko kirjoittaa sitä vielä tänne blogiin. Mulla on ainakin ehkä kolme lukijaa, joten ei tässä nyt kovin suuria yleisöjä ole. Ja ainakin ne kolme lukijaa tietävät mitä aihetta tää koskee. Mutta muuten en tiedä, että millä hakusanoilla tänne eksyy, ja käykö joku muu mun ystävistä lukemassa. Tai muuten vaan tutuista. Ja jaksanko vielä puhua tästä asiasta. Ja vaikka täällä kirjoittaisin mitä vaan, niin aina löytyy joku, joka möläyttää jotain tyhmää. 

Mutta nyt ei myöskään huvita kirjoittaa jotain pelkkää diipadaipaa. Nyt on pakko vaan oppia olemaan. Niinkuin Neljän suora eilen Kirjurissa lauloi. Ne lauloivat myös, että uskallanko toivoo, et olis vielä yks mahdollisuus. 

Tää on nyt ihan tyhmää. En osaa kirjoittaa ja sanoa oikein mitään. On tyhmää kierrellä ja kaarrella, kun voisi olla vaan kirjoittamatta ja kirjoittaa ajatuksiaan vasta sitten kun on valmis. Sillä välin voisi kirjoittaa vaan kivoista asioista, joita elämässä on tosi paljon. Mutta jos se vaikea asia on koko ajan päällimmäisenä mielessä, varsinkin kaikkien operaatioiden jälkeen, niin ei voi. 

Olispa tietenkin helppoa, jos tämä olisi sisustus- tai leivontablogi. Tai jos tällä blogilla olisi joku oikeasti yksi suunta ja tarkoitus. Mutta tämä on mun elämästä. Iloista, ja suruistakin. Mutta jotain asioita on niin vaikeita, että niistä on tosi vaikeaa puhua, ja varsinkin blogissa.. Se on kummallista, mutta niin se vain on. Ja lohduttajana/kuuntelijana on hankalaa, varsinkin jos haluaa sanoa jotain. Koska kaikki mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan. Joihinkin suruihin ei voi vain sanoa mitään. 

Tämän piti olla hyvä kesä. Kai siitä vieläkin voi tulla ihan hyvä. Ei kyllä paras ikinä. Ehkä paras ikinä on ensi vuonna. Tai oli jo viisi vuotta sitten. Ei sitä voi mistään tietää. 

Tää oli nyt tällaista diipadaipaa ja jaarittelua. En mä pysty vielä muuhun. Mutta älä huolestu. Mulla on nyt vaikeaa, mutta ihan hirveesti hyviä asioita elämässä. Ja rakkaita ihmisiä. Ja lupaan kirjoitella paremmin. Ehkä seuraavaksi teen matkakirjoituksen Kööpenhaminan reissun jälkeen. Vihdoin matkalle Miehen kanssa kahdestaan muualle kuin Suomeen tai Ruotsiin. Mies on kyllä monta kertaa ollut Köpiksessä, mutta mä en oo vielä kertaakaan. Odotan näkeväni Merenneito-patsaan ja Tivolin. Pikkuhiljaa alkaa sirpaleiden kasaaminen, jotta elokuussa voi mennä taas töihin. 

PS. Ne kolme lukijaa, jotka tiedän, niin ihmettelee nyt, että mitä on tapahtunut. Mutta mä kerron vaikka myöhemmin. Kun nähdään tai ollaan muuten yhteyksissä. Olkaa kärsivällisiä... Ei ole hätää.