"mun huulilleni näin siis synti jää. -Sun huulilles? Oi kiusausta! Ei - pois anna syntini."

Enpäs muistanutkaan miten ihana elokuva onkaan "8 päivää ensi-iltaan". Siitä olisi saanut montakin otsikkoa tälle kirjoitukselle. Esimerkiksi "- sori on noin sosiaaliset taidot vähän kortilla kun oltiin tollanen kakskytä vuotta varastossa." Musta tuntuu että munkin sosiaaliset taidot ovat vähän kortilla, kun en oo tänäänkään kovin monen ihmisen kanssa oikein jutellut. Kohta on taas enemmän ihmisiä töissä, ja jotkut päivät vaan ovat hiljaisia.

Mut se on jännä fiilis. Siis se, että lähetätä päivällä sähköposteja ja tekstiviestejä ja käyt naamakirjassa. Mut välttämättä et puhu kenenkään kanssa oikeesti. Tänään olen ääneen puhunut (siis sanonut muutakin kuin hei) kahden työkaverin kanssa, pikkusiskon ja pikkuveljen kanssa puhelimessa, postivirkailijan kanssa. Nyt kun mietin tarkemmin, niin en oo tänään enää puhunut ääneen kenenkään kanssa klo 15 jälkeen. Onkohan se vaarallista? Oon mä kyllä laulanut itsekseni sen jälkeen. Niissä lauluissakin olis ollut aihetta blogiin.

Mutta elokuvasta vielä. En muistanut sitäkään että 8 päivää ensi-iltaan on myös sellanen ihmisten rohkaisuleffa, sellainen pystyt-voittamaan-pelkosi-ja-älä-välitä-muista-niin-menestyt. Siinä myös rohkaistiin tekemään virheitä. Epäonnistut ja sen jälkeen epäonnistut paremmin. Se on armollista. Saa olla keskeneräinen ja rikkinäinen. Saa epäonnistua ja sen jälkeen epäonnistua paremmin. Voi sitä on elämässä niin paljon asioita, joita on jättänyt tekemättä tai sanomatta ja niitä voi sitten katua lopun elämäänsä. Tai... Voi myös olla surkuttelematta tekemättömiä asioita ja elää tästä eteenpäin kuin jokainen päivä olis viimeinen. Ja aion tehdä itse niin. Mulla on niin paljon hyviä asioita elämässäni, että nyt on turha surkutella jotain asiaa jota ei ole syystä tai toisesta. Asiat hoituu sitten kun niiden aika on hoitua. Jolleivät hoidu, niin sillä on myös tarkoituksensa. 

"I'm gonna live my life, like every day's the last..without a simple goodbye it all goes by so fast... and now that you´re gone I can´t cry hard enough... I can't cry hard enough for you to hear me now... I'm gonna open my eyes and see for the first time... I've let go of you like a child letting go of his kite..." (Julie Miller)

Näin ketun.

Niin tosiaan. Näin ketun. Olin ajamassa kotiin pienellä Cliollani, ja siellä se kettu jolkotteli. Ei Cliossa, vaan jalkakäytävää pitkin. Lähdin perään varmistaakseni että se oli kettu. Oli se. Ja siitä tää nyt alkaa. Blogit ei oo uusi juttu kenellekään, mutta nyt mä innostuin tästä. Vaikka olis monta muutakin projektia, mitä voisi tehdä. Ja nyt voisi vaikka nukkua. Mutta en nuku. 

Ajatusten virta on nyt valtaisa ja virta kohta tulvii yli. Niin päätin alkaa kirjoittaa tätä blogia. Itseni takia tätä teen. Jos luet tätä niin kiva. Ja jätä kommenttia jos tulee sellanen olo.

Ehkä tää kaikki liittyy nyt sellaiseen prosessiin, jolla yritän tutustua itteeni. Ja elämääni. Elän koko ajan jossakin prosessissa ja innostun miljoonasta asiasta aina sunnuntai-iltaisin, mutta maanantaiaamuna väsyttää niin että ei jaksais millään lähteä mihinkään. Varsinkaan töihin. En tiedä miten tässä nyt käy... Riittääkö aika. Mut yleensä se riittää vaikka mihin juttuihin. Ja nyt oon taas niin innoissani kaikista elämäni asioista, että kyllä se aika löytyy. Luvassa on videoprojektia, valokuvamuisteloita, leirejä, ratsastusta, musiikkia, kavereiden näkemistä, käsitöitä... mitä vaan mistä innostua. Ja niistä kaikista varmaan saat lukea täältä.

Kuka mä siis oon? Nuori nainen (koen olevani, vaikka muistankin asioita, jotka on tapahtunu yli 20 vuotta sitten. Mutta alle 30 vuotta sitten). RAKASTAN ystäviäni, ihania elokuvia, Gilmoren tyttöjä, Frendejä. RAKASTAN myös talvea, kesää, kevättä, syksyä... kyllä kaikkia. Oon kyllä rikki aika monestakin asiasta. Mutta silti kiitän Luojaani tästä kaikesta. Voisin tehdä pitkänkin listan siitä kuka mä oon... mutta kyllä se seleviää sitten ajan mittaan:)

Kivaa kevättä 2009!